VÄRIEN PERIYTYMINEN

Villakoirien väriristeytykset
Väriristeytykset ovat tähän asti olleet villakoirilla luvanvaraisia Suomessa. Poikkeusluvan on Suomen Kennelliitto myöntänyt Suomen Villakoirakerhon esityksestä kasvattajan anomuksen perusteella. Anomukset ovat melkein poikkeuksetta olleet asiallisia ja niihin on suhtauduttu myönteisesti. SVK onkin siksi esittänyt SKL:lle poikkeuslupamenettelyn kumoamista toistaiseksi . SKL on tämän esityksen hyväksynyt toukokuussa 2006.

Kasvattajat ovat Suomessa vastuuntuntoisia ja siksi on odotettavissa, että väriristeytykset pysyvät järkevissä puitteissa niin, että saavutettu etu säilyy jatkossakin. Paras vaihtoehto edelleen on astuttaa samanvärisellä. Mikäli käytetään erivärisiä, on siihen oltava järkevä syy jalostuksen kannalta. Kun erivärisiä villakoiria risteytetään, on kasvattajalla oltava myös tietoa värien periytymisestä ja selvä päämäärä. Siis jatketaan entiseen malliin, mutta vähemmällä byrokratialla.

Mainittakoon vielä, että tänä päivänä on olemassa myös DNA-testejä, joilla voidaan osoittaa, kantaako esim. musta villakoira väistyvästi periytyviä värejä. Tämä tieto voi olla todella tärkeä kasvattajalle, joka kasvattaa väistyvästi periytyviä värejä kuten ruskea, valkoinen, aprikoosi ja punainen.

Värien periytymisestä villakoirilla
Värien periytyminen on haasteellinen ja usein vaikeastikin tajuttava asia. Mitä enemmän meillä on määrättyjä päämääriä kasvatustyössä, sitä enemmän on kuitenkin tiedettävä genetiikasta eli perinnöllisyystieteestä.

Tästä ei tietenkään voi tehdä mitään perinnöllisyystieteen esitelmää, mutta lyhyt kertaus on varmaankin paikallaan tärkeimmistä käsitteistä kuten:

Genotyyppi: Ilmaisee, millainen koira on perimältään eli geeneiltään. Geenit voivat ilmetä ilmiasussa, mutta voivat olla myös piilossa.
Fenotyyppi: Ilmaisee sen, mitä nähdään, eli millainen koira on ilmiasultaan.
Dominantti eli hallitseva: On sellainen ominaisuus, joka näkyy ilmiasussa, mikäli koiralla geeni on. Esim. musta väri villakoirissa.
Resessiivi eli väistyvä: Sellainen ominaisuus, joka näkyy ilmiasussa vain, jos mitään dominanttia geeniä ei ole. Esim. ruskea väri villakoirilla. Jotta resessiivinen väri näkyy ilmiasussa, on oltava kaksi resessiiviä tekijää.
Geenit eli perinnölliset ominaisuudet: Sijaitsevat kromosomeissa, joita on 39 paria koirilla eli yhteensä 78 kromosomia. Puolet näistä tulee isältä ja puolet äidiltä, koska sukusolut eli geneetit sisältävät vain 39 kromosomia. Sukusolujen yhdistyessä saadaan uusi yksilö, jolla puolet kromosomeista on isältä ja puolet äidiltä eli 39 + 39 = 78. Joka kromosomissa on suuri määrä geenejä, joista jokainen on vastuussa jostain ominaisuudesta. Jokaisen geenin paikka kromosomissa on tarkoin määrätty. On olemassa jopa geenikarttoja, jotka tosin vielä ovat varsin puutteellisia. Esim. kirsun väri määräytyy aina määrätystä geenistä, joka on määrätyssä kromosomiparissa. Tämä on yksinkertaista periytymistä, mutta jokin ominaisuus voi olla myös kytketty esim. sukupuoleen tai toiseen ominaisuuteen, jonka geeni on samassa kromosomissa. Esimerkkinä tästä on kissoilla kilpikonnaväri, joka on kytketty sukupuoleen.

Esimerkki siitä, miten yksinkertainen värien periytyminen tapahtuu: Hyvä esimerkki on musta väri villakoirilla. Kutsumme geeniä B:ksi (Isot kirjaimet, koska se on dominantti geeni ja vastaavasti pienet kirjaimet, kun on resessiivi ominaisuus.) Geeni b antaa ruskean värin.

Jos musta uros astuu ruskean nartun, saammeko mustia tai ruskeita pentuja, vai molempia? Tämä riippuu täysin uroksen genotyypistä, sillä mustan koiran genotyyppi voi olla joko BB tai Bb. Narttu on ilman muuta bb, sillä jos sillä olisi yksikin iso B, se olisi musta. Vaikka siis tunnemme molempien ilmiasun eli fenotyypin (tässä musta ja ruskea), tunnemme vain nartun genotyypin.

Jos kuitenkin tiedämme, että jompikumpi uroksen vanhemmista on ollut ruskea, tiedämme myös uroksen genotyypin, joka on silloin Bb ja on ruskean värin kantaja. Jos mustan uroksen molemmat vanhemmat ovat mustia, emme tunne sen genotyyppiä (puhutaan tässä vain ruskean värin suhteen). Tämä kuvaa resessiivisten geenien vaikeutta ja myös niiden antamia mahdollisuuksia kasvatustyössä. Tällainen resessiivi geeni voi olla lukuisten sukupolvien ajan piilevänä näkymättä ilmiasussa. Oletetaan, että mustan uroksen sukutaulussa on vain mustia koiria, eikä ruskeita ole näkynyt suvussakaan. Voimmeko siis olla varmoja, että se ei periytä ruskeata väriä, eli on genotyyppi BB? Vastaus on, että emme voi olla varmoja, mutta todennäköisyys on erittäin pieni. Mutta jos tehdään musta-ruskea astutus ja saamme vaikka vain yhdenkin ruskean pennun, tiedämme, että uroksen täytyy olla tyyppiä Bb eli kantaa ruskeaa väriä.

Otetaan toinen esimerkki: uros on tyyppiä BB ja narttu bb. Pennut ovat kaikki tyyppiä Bb eli mustia, jotka kantavat ruskeata väriä.

Jos kaksi kantajaa (tyyppi Bb) taas astutetaan keskenään, saadaan jakautuma 1:2:1, jossa siis tilastollisesti, joskaan ei välttämättä yksittäistapauksissa, yksi homozygootti musta (BB), yksi homozygootti ruskea (bb) ja kaksi Bb. Näistä kolme on siis mustia ja fenotyypiltään samanlaisia. Vain ruskean genotyypistä voidaan olla varmoja. Mustien genotyypit saadaan selville vain testiastutuksella.

Teoriassa saamme siis nämä suhteet, mutta käytännössä, kun meillä on yksi pentue, voi värijakautuma vaihdella sattumanvaraisesti. Jos pentuja on esim. seitsemän, voivat kaikki olla mustia tai jopa ruskeita, joskaan todennäköisyys ei puolla tällaista värijakautumaa.

Perinnöllisyystiede selittää, mitä me voimme odottaa ja mitkä ovat piilotettuja yllätyksiä, mutta se ei voi ennustaa tarkalleen, millainen yksittäinen pentu on. Tästä syystä ovat resessiivigeenit, jotka voivat olla näkymättömissä sukupolvien ajan, vaikeita poistaa jalostuksesta. Yksi tällainen resessiivisesti periytyvä sairaus on PRA, joka siis periytyy samalla tavalla kuin ruskea väri verrattuna mustaan, jos musta väri tässä vertailussa edustaa tervettä geeniä.

Geenejä voi jalostuksessa peittää tai saada näkyviin. Tämä on kiehtova asia, jonka ymmärtämällä meistä tulee parempia kasvattajia.

Tässä on toistaiseksi puhuttu vain mustista ja ruskeista villakoirista, mutta koska värien suhteen on paljon tietämättömyyttä ja yllättävän paljon "omia teorioita" värijalostuksen suhteen, on ymmärrettävää, että monet pelkäävät väriristeytyksiä.

Koirien väri määräytyy peräti 11 geeniparista, jotka ilmaisesti eivät ole kytkettyjä toisiinsa tai muihin fyysisiin ominaisuuksiin. Monet ominaisuudet, kuten pään muoto, määräytyvät monesta geeniparista.

Mutta jos värigeenit eivät ole kytkettyjä, miksi joskus on saattanut vaikuttaa, että hopeanvärisillä on huono runko tai valkoisilla suuret silmät. Tämä ei johdu geenikytkennöistä vaan siitä, että kasvattajat yleensä pelkäävät astuttaa resessiiviväristä muun värisillä. Tämä rajoittaa geenipohjaa kaikissa suhteissa. Lopulta voi todella olla, että siinä värissä kaikilla on samoja vikoja. Jalostus on viimeistään silloin tullut umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä kuin väriristeytyksillä.

Toisaalta värijalostus vaatii paljon.tietoa värigeeneistä ja tietoa myös niistä riskeistä, mitkä liittyvät värijalostukseen

Otetaan käytännön esimerkki väriristeytyksestä:
Aprikoosi (jolla ruskea pigmentti) x ruskea

Tässä yhteydessä on kaksi geeniparia, jotka ovat tärkeitä:
B = musta pigmentti tai kyky tuottaa mustaa pigmenttiä
b = ei mustaa pigmenttiä missään (ruskea)
E = kuonon väri koko koirassa
e = rajoittaa kuonon värin vain kirsuun, silmien ympärille jne
Muista yhdeksästä geeniparista emme tässä välitä.


Oletetaan, että risteytettävät yksilöt ovat homozygootteja.
Aprikoosi = BBee eli musta pigmentti (B), joka rajoittuu kirsuun jne. (e) ja tekee väristä aprikoosin
Ruskea = bbEE eli ruskea pigmentti (b) ja ruskea väri kauttaaltaan (E)
Sukusolut = Be ja bE
Pennut = BbEe

Isot kirjaimet kertovat, mitkä geenit ovat dominantteja, toisin sanoen B ja E. Pennut ovat siis mustia, jotka kantavat sekä ruskeata että aprikoosiväriä.

Jos oletamme, että olemme enemmän kiinnostuneita rakenteesta, tyypistä jne. jalostustyössä kuin pelkästään väreistä, on täten mahdollista saada näitä haluttuja ominaisuuksia uuteen väriin, mutta vain, jos värejä risteytetään huolellisesti. Sittenkin saatamme kohdata pettymyksiä ja voimme saada pentuja, jotka kelpaavat vain kotikoiriksi.

Modifioivat geenit ja epätäydellinen dominanssi

Modifioivat geenit ja epätäydellinen dominanssi aiheuttavat sen, että edellä esitetyt asiat mutkistuvat ja voivat näyttää vaikeaselkoisemmilta.

Modifioivat geenit eivät ole varsinaisia geenejä, mutta epäilemättä geneettistä materiaalia. Jos oletamme, että varsinainen geeni on pallo, modifioivaa geeniä voitaisiin verrata hyytelöksi, joka ympäröi geeniä (palloa). Varsinaiset geenit siirtyvät sellaisinaan sukupolvesta toiseen, mutta koska modifioivilla geeneillä ei ole varsinaista muotoa, niitä voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle vaihtelevassa määrin.

Modifioiva geeni on geneettistä materiaalia, joka vaikuttaa siihen, miten geeni ilmenee ilmiasussa eli manifestoituu fenotyypissä. Kun geeni on läsnä, modifioivien geenien määrä ratkaisee, missä määrin jokin ominaisuus ilmenee. Muuntavat modifioivat geenit lisäävät manifestaatiota toiset vähentävät sitä.

Ei ole mitään yksinkertaista sääntöä siitä, miten paljon modifioivia geenejä periytyy vanhemmilta jälkeläisille.

Kun puhutaan varsinaista geeneistä, on selvää, että jälkeläiset saavat puolet geeniparista kummaltakin vanhemmaltaan, mutta modifioivat geenit eivät ole geenejä ja niistä voi siirtyä joko kaikki, puolet tai ei mitään seuraavalle sukupolvelle.

On helppo ymmärtää, miten modifioivat geenit voivat sekoittaa keittoa ja tehdä genetiikan vaikeasti ymmärrettäväksi ja määrätyssä suhteessa mahdottomaksi ennustaa 100 %:sti.

Esimerkki modifioivista geeneistä on värien jakautuminen beaglelle (todennäköisesti vastaavasti villakoirilla). Määrätty geeni aiheuttaa kirjavuutta ja sen modifioiva geeni määrää sitten, paljonko valkoista väriä on. Jos modifioivia geenejä on paljon, valkoista väriä on enemmän ja päinvastoin. Voi siten olla tapauksia, joissa geeni on läsnä, mutta ei lainkaan modifioivia geenejä.

Toinen esimerkki tästä on, kun vanhemmilla ei ole ilmiasussa eli fenotyypissä valkoista rintatäplää, mutta jälkeläisillä se on, ehkä suurikin. Tällaiset merkit ja täplät ovat villakoirilla vallitsevasti periytyviä, mutta ne tarvitsevat määrätyn määrän modifioivia geenejä ilmetäkseen. Modifioivien geenien määrä ratkaisee taas täplän koon.

Vielä käytännön esimerkki: yksivärinen narttu, jolla on dominoiva täplägeeni, muttei modifioivia geenejä ja se on siksi yksivärinen. Uroksella ei ole täplägeeniä, mutta runsaasti modifioivia geenejä, ja se on siksi myös yksivärinen. Ne pennut, jotka perivät täplägeenin äidiltä ja modifioivia geenejä isältään, ovat täplikkäitä.

Jos emolla oli kaksi täplägeeniä, merkitsee se että kaikilla jälkeläisillä on täplägeeni. Jos isältä tulee modifioivia geenejä tarpeeksi, täplägeeni tulee näkyviin jälkeläisissä.

Tiedämme varmuudella, että pennulle, jolla on täplä, on ainakin yksi täplägeeni ja tarpeeksi modifioivia geenejä , jotta täplä manifestoituu eli tulee näkyviin ilmiasussa.

Jos haluamme poistaa täplikkyyden linjastamme, täplikkäitä yksilöitä ei pidä käyttää jalostukseen. Siitä huolimatta tulemme saamaan täplikkäitä pentuja lähisukulaisista, koska niillä todennäköisesti on myös täplägeeni ja tarpeeksi modifioivia geenejä.

On huomattava, että valkoinen villakoira voi olla värivikainen, toisin sanoen sillä voi olla valkoinen rintatäplä, mutta se ei näy. Valkoiset merkit eivät siis näy valkoisessa turkissa. Tämä on yksi syy, minkä vuoksi täytyy olla varovainen, jos tuntemattomia valkoisia linjoja risteytetään muun värisiin.

Huomattavan harvinaisia villakoirissa ovat sitä vastoin kaksi dominanttia värivikaa. Toinen on nk. maski-geeni, joka antaa tumman maskin ja tummat korvakarvat (vrt. afgaani). Tällainen geeni voi olla näkymättömissä mustalla villakoiralla, mutta ilmenee, jos sellainen risteytetään johonkin vaaleaan väriin. Tällaisia en ole koskaan tavannut.

Toinen harvinainen dominantti värivika on nk. brindle-geeni (vrt. bokseri ja tanskandogi). Mustalla villakoiralla voi olla brindle-geeni, mutta sekään ei näy mustassa, mutta kylläkin, mikäli tällainen musta risteytetään vaaleampaan villakoiraan. Brindle-geenissä on myös modifioivia geenejä, jotka määräävät manifestaation astetta. Brindle-geeniä on tiettävästi esiintynyt Suomessakin hopeanvärisissä.

Musta väri on tosin dominantti väri villakoirilla muihin väreihin nähden, mutta merkit ovat dominantteja kaikkiin väreihin nähden. Meillä voi esim. olla musta yksivärinen villakoira, jolla on yhtä aikaa dominantti täplägeeni, dominantti brindle-geeni ja dominantti maski-geeni.

Epätäydellinen dominanssi
Epätäydellisestä dominanssista puhumme silloin, kun dominantti geeni ei täysin peitä ilmiasussa resessiivisen geenin läsnäoloa. Yksi, joskin huono esimerkki tästä on colliella blue-merle –geeni, joka on epätäydellisesti dominantti normaaliin (soopeli) väriin nähden ja antaa tunnetun blue-merle –värin. Mutta jos koiralla on kaksi blue-merle –geeniä, se on melkein valkoinen ja sillä on vain muutamia blue-merle –laikkuja. Jos blue-merle –geeni olisi täydellisesti dominantti, olisivat heterozygootti ja homozygootti samannäköisiä. Se, että ne eivät sitä ole, osoittaa, että kyseessä on epätäydellinen dominanssi.

Hopea-geenit
Katsokaamme nyt niitä erilaisia geenejä, jotka antavat hopeaväriä ja sinistä villakoiraan. Nämä geenit muistuttavat suuresti vastaavia geenejä bedlingtonin terrierillä ja kerry blue terrierillä. Hopea-geenit ovat varsin mielenkiintoisia, mutta ehkä kaikkein monimutkaisimmat niistä, jotka antavat villakoirillemme niiden värit. Olemme nähneet koko skaalan huonosta mustasta aina vaaleaan platinaväriin. Olemme lisäksi nähneet nk. hopea-beigejä eli hopeavillakoiria. joilla on ruskea pigmentti.

Villakoirien hopeavärin aiheuttajiksi on identifioitu ainakin kuusi geeniä ja kaksi modifioivaa geeniä. Hopeanvärinen villakoira (ei silverbeige) on haalistunut musta geneettisesti, joten kaikilla hopeanvärisillä on musta pigmentti (BB tai Bb). Koska väri on tasainen kauttaaltaan, kun koira on haalistunut valmiiksi, sillä on myös geeni EE tai Ee. Nämä syntyvät mustina, mutta muuttuvat vähitellen hopeanvärisiksi. Tähän vaikuttaa taas kolme geeniparia.

G (joko GG tai Gg), joka aiheuttaa värin haalistumista. Lisäksi on todennäköisesti mukana geeni a(t), joka aiheuttaa tasavärityksen ja sen, että väri haalistuu ensin tassuista, kuonosta jne.

Geeni c tai c(ch), joka haalistaa väriä ja aiheuttaa vähentynyttä pigmenttiä, c(ch) esiintyy myös ruskeilla ja punaisilla villakoirilla.
Geeni d: koira syntyy sinisenä, eikä haalistu (vrt. tanskandogi). On kyseenalaista, onko villakoirilla geeni d:tä.
Geeni G on epätäydellisesti dominantti. Tämä tarkoittaa, että koira, jolla on G, vaalenee iän myötä, mutta koira, jolla on gg, on vaaleampi kuin Gg, mikä osittain selittää värin muunnoksia. Mukana saattaa olla modifioivia geenejä, jotka vähentävät vaikutusta.
Geeni a(t), josta on erilaisia teorioita viimeisimmässä geneettisessä kirjallisuudessa, aiheuttaa sen, että hopeaväri alkaa vaaleta tassuista ja kuonosta ja siirtyy taaksepäin "satulaan", joka lopulta sekin on harmaa. Geeni a(t) on erittäin haitallinen esim. jos se joutuu mustiin linjoihin.
Chinchilla-geeni c(ch) on mukana kaikissa kaikkein vaaleimmissa hopeaväreissä. Sama geeni aiheuttaa punaisten villakoirien haalistumista iän myötä, samoin mahdollisesti ruskeiden. Tämä geeni on haitallinen kaikissa muissa väreissä paitsi hopeassa.
Sekä a(t) että c(ch) –geenit ovat resessiivejä eli niitä on oltava kaksi, jotta niillä olisi vaikutusta. Koira, jolla on vain yksi a(t) on todennäköisesti hyvin tumma.

On vielä yksi geeni, jolla on vaikutusta hopeavillakoirissa, mutta myös nk. sinisissä ja mustissa, nimittäin geeni (d). Geeni d aiheuttaa sinistä väriä ja periytyy väistyvästi sekä yksinkertaisessa muodossa. (d) aiheuttaa mustan villakoiran haalistumisen. Muodossa (dd) koira syntyy sinisenä kuten tanskandogi.

Yhteenveto geeneistä, jotka aiheuttavat hopeaväriä:
a(t) = tan merkit
B = musta
E = värin levinneisyys
G = harmaa
c(ch) = chinchilla

On ilmeistä, että nämä geenit hankaloittavat jalostustyötä, mutta yhteenvetona on sanottava, että kasvattajien kannattaa kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota esim. rakenteeseen kuin hopean eri vivahteisiin.

Useimmiten astutetaan hopea hopeanvärisellä ja saadaan hopeanvärisiä. Muita värejä saattaa kuitenkin putkahtaa esiin, esim. valkoisia ja silverbeigejä. Muita värejä voidaan käyttää tyypin tms. parantamiseksi, mutta silloin on suuri riski, että hopeaväri menetetään ainakin yhden sukupolven ajaksi. Jos hopea risteytetään ruskeaan, on todennäköistä, että tulevaisuudessa saadaan silverbeigejä. Vaikka kaksi vaaleata hopeavillakoiraa risteytetään keskenään, saattaa siitä huolimatta esiintyä yksittäisiä tummiakin. Myös täysin musta pentu voi syntyä hopeanvärisistä.

Hopeavanhemmat Gg DD c(ch) c(ch) jos vanhemmilla runsaasti modifioivia
gg Dd c(ch) c(ch) geenejä, saattavat ne olla vaaleita.

Mutta jos yhdelle pennulle tulee yhdistelmä gg DD c(ch) c(ch), eikä juuri lainkaan modifioivia geenejä, voi pentu olla erittäin tumma, jopa näyttää mustalta.

Ei olla varmoja, voiko c(ch) geeni ilman G- tai d-geenin läsnäoloa aiheuttaa värimuutoksia. Hopeageenit ovat siis hyvin komplisantteja.

Varmin tapa kasvattaa hopeanvärisiä on astuttaa hopea hopealla. Tämä tietysti rajoittaa geenipuolta ja estää helposti edistymistä muissa suhteissa. Jos kuitenkin käytetään muun väristä koiraa hopean kanssa, on paras käyttää mustaa tai valkoista. Jos astutetaan hopea mustalla, hopeaväri todennäköisesti katoaa yhden sukupolven ajaksi, mutta jo jälkeläisiä risteytettäessä takaisin hopeaan syntyy pentueeseen todennäköisesti myös hyvänvärisiä hopeavillakoiria. Jos hopea risteytetään valkoisella, on todennäköisempää, että saadaan hopeanvärisiä jo ensimmäisessä polvessa (varsinkin, jos valkoinen tulee nk. valkoisesta suvusta ja sillä esimerkiksi on hopeanvärisiä esivanhempia). Hopea-valkoinen risteytyksissä on riski, että saadaan valkoisia tulevissa sukupolvissa.

Toinen vaara risteytettäessä hopeita muunväristen kanssa on geeni a(t), joka esim. mustissa jälkeläisissä voi näkyä tan-värityksenä. Mitä lähemmin risteytettävät hopeavillakoirat ovat keskenään, sitä pienempi on normaalisti värivaihtelu.

Yhteenveto väreistä

Musta: Dominoi kaikkia muita värejä paitsi hopeaa. Mustan värin intensiteetti eri modifioivista geeneistä sekä haalistavista tekijöistä. Jos halutaan hyvää mustaa väriä, on käytettävä mustaa koiraa, jolla on hyvä musta väri, joka säilyy. Musta/valkoinen –risteytykset saattavat olla yllätyksellisiä. Jos valkoinen osapuoli tulee mustasta linjasta, kuten esim. meillä isovillakoirissa, on todennäköistä, ettei sillä ole enempää haalistavia tekijöitä kuin vanhemmillaan tai sisarillaan. Jos valkoinen osapuoli tulee täysin valkoisista linjoista, on sillä todennäköisesti paljon haalistavia tekijöitä, ehkä jopa hopeageeni G. Valkoisista linjoista olevilla valkoisilla on todennäköisesti päädytty tähän, koska on pyritty saamaan koirat mahdollisimman valkoisiksi. Tässä tapauksessa saattavat jälkeläiset musta/valkoinen –risteytyksessä olla huonon värisiä. Musta/aprikoosi –risteytyksissä ei tällaista riskiä ole, koska kummallakaan värillä ei saa olla haalistavia tekijöitä. Jos näitä on, se useimmiten näkyy jo ilmiasussa.

Ruskea: Melko vaikea väri. Yksi syy tähän on, että ruskea väri on ilmeisesti vielä herkempi eri haalistavien geenien läsnäololle kuin musta. On myös mahdollista, että c(ch) geeni haalistaa ruskeaa väriä. Ruskeiden väriä ei paranneta astuttamalla mustalla, ellei mustalla ole erittäin hyvä väri ja se polveutuu ruskeista, joilla on hyvä väri. Sillä ei myöskään saa olla sukutaulussa valkoista. Väri ei huonone, vaikka ruskea astutetaan ruskealla useamman sukupolven ajan.

Aprikoosi ja punainen: Aprikoosilla ja punaisella voi olla joko musta tai ruskea pigmentti. Musta pigmentti tosin aprikooseilla on ruskeanmusta, vaikka se on geneettisesti musta. Paras tapa parantaa aprikoosiväriä on käyttää vanhempia aprikoosikoiria, joilla väri on säilynyt. Siis sama ohje kuin mustilla. On huomattava, että aprikoosia väriä ei voi parantaa astuttamalla punaisella. Ainoa poikkeus on, jos punainen väri on säilynyt epätavallisen hyvin, eikä sillä ilmeisesti ole haalistavia tekijöitä, kuten c(ch). Punaisia on erivärisiä ja vaaleimmat, jotka saattavat mennä läpi aprikooseina, ovat jalostustyössä erityisen vaarallisia, koska niiden aprikoosijälkeläiset todennäköisesti ovat lähellä cremeä. Mistä tämä punainen väri tulee, on epävarmaa. Yksi epäilys on punaisista cockereista. Joka tapauksessa se on väri, joka dominoi tavalliseen aprikoosiin nähden, koska kaksi punaista voivat saada aprikoosijälkeläisiä, muttei päinvastoin.

Hopea ja sininen: Geeni G on epätäydellisesti dominantti eli GG antaa hopeaa ja Gg on lähinnä sininen tai huono musta, gg ovat tummia. On toinen teoria, että GG ja Gg antavat joko hopeaa tai sinistä. Miten vaalea väri on, riippuu haalistavista geeneistä. Käytännön jalostustyössä tällä ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä, koska hopea parhaiten astutetaan hopealla. On ehdottomasti vältettävä levittämästä hopeaväriä haalistavia geenejä muihin väreihin. Jos hopeanvärisille halutaan käyttää muuta väriä, on paras valkoinen, jolla on haalistavia geenejä. Tällöin jo ensimmäisessä polvessa voidaan saada hopeanvärisiä. Jos käytetään mustaa hopearisteytykseen, jälkeläisiä ei missään tapauksessa saisi käyttää mustan kanssa vaan ainoastaan hopean.

Valkoinen ja creme: Valkoinen ja creme ovat geneettisesti sama väri. Se, miten paljon haalistavia geenejä on läsnä, ratkaisee koiran värin. Valkoinen on alinna dominantti-skaalassa ja kaksi valkoista koiraa voivat siten saada vain valkoisia jälkeläisiä. Valkoinen koira ei voi kantaa muita värejä paitsi hopeaa (G).

Nyt voimme jalostuksessa hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita väriristeytys antaa, mutta toivottavasti pystymme välttämään niitä vaaroja, joita siinä piilee. En voi olla mainitsematta positiivisena esimerkkinä niitä tuloksia, joihin on meillä päästy esimerkiksi valkoisissa isovillakoirissa. Ne tulokset ovat syntyneet väriristeytyksen avulla. Uskon, että Suomessa, jossa on jo päästy kansainvälisesti erinomaisiin saavutuksiin villakoirajalostuksessa, löytyy vastuuntuntoisia kasvattajia, jotka pystyvät hyödyntämään väriristeytyksen antamia mahdollisuuksia.

Henrik Hannelius